Lähdimme alkuvuodesta rakentamaan TREYlle uutta tapahtumakonseptia, TREY Topicsia, teemalla “Vastuu ja vaikutus”. Ennen tätä TREYn tapahtumakentällä ei ole oikein ollut tarjontaa niille, joita kiinnostavat isot yhteiskunnalliset kysymykset ja puheenaiheet. Tapahtuman järjestelyjen myötä olen tullut kiinnittäneeksi vähän tavallista enemmän huomiota vastuun käsitteeseen ja siihen, miten se näkyy ympärilläni. Kirjoitan siitä nyt.
Vastuu on kaikkialla läsnä. Kun mediassa keskustellaan sellaisista ilmiöistä kuin ilmastonmuutos, väestön vanheneminen, hyvinvointivaltion tulevaisuus, poliittiset konfliktit tai pakolaisuus, vastuun käsite on keskiössä. Kenelle se kuuluu, kuka sen kantaa ja kuinka se kannetaan ovat olennaisia kysymyksiä, joista kaikilla on mielipide, joskaan ei aina kovin perusteltu.
Julkisessa keskustelussa vastuuta annetaan huomattavasti mieluummin kuin otetaan. Erityisesti nuorten harteille sälytetään kaikkien maailman ongelmien ratkomisen taakka. Oletko lapseton opiskelija? Vastuutonta, eläkepommi on sinun syytäsi. Vaaditko päättäjiltä reagointia ilmastonmuutokseen? Palaisit kouluun kuten kunnon innovaattori, sillä on sinun vastuullasi kirvoittaa aivokuoreltasi globaalin katastrofin selättävät deus ex machinat. Oletko sotaa pakoon lähtenyt, työkykyinen kaksikymppinen? Vastuusi on palata kotiin tyhjän päälle rakentamaan uutta elämää ilman työtä, maata tai tuttavia, sillä paremman tulevaisuuden kaipuu on muiden siivellä elämistä ja muutenkin romahduttaa länsimaisen maailmanjärjestyksen.
Mitä jos vastuu valtavista yhteiskunnallisista haasteista onkin monimutkaisempi ja huomattavasti kollektiivisempi ilmiö kuin mitä nuoria syyllistävien puheenvuorojen perusteella voisi päätellä?
Ja mitä jos kaiken tämän vastuun sälyttäminen nuorten hartioille elämänvaiheessa, jolloin vastuu on otettava myös omasta elämästä, onkin meille liikaa?
Julkisuudessa on uutisoitu viime aikoina paljon työuupumuksesta, sillä mielenterveyden oireet ovat väestössämme jo selvästi suurin syy jäädä sairaslomalle. Tämä pätee myös opiskelijoihin: YTHS:n yleisterveyden puolelle hakeudutaan useimmin psyykkisen oireilun vuoksi.
Nuorten mielenterveyden ongelmien yleistymisestä vilisee julkisessa keskustelussa kaikenlaisia banaaleja aikalaisanalyyseja. Useimmat tuntuvat puhtaalta hakuammunnalta: otetaan mikä tahansa ilmiö, joka on yleistynyt samoihin aikoihin mielenterveyden ongelmien kanssa, ja vedetään näiden kahden asian välille kausaalisuhde. Milloin kauhistellaan sosiaalisen median aiheuttamaa ahdistusta, milloin älylaitteiden myötä keskittymiskykymme tuhoavaa informaatiotulvaa. Välillä meininki menee vielä epätieteellisemmäksi, kun joku kiirehtii esittämään, että uusi sukupolvi on vain heikompaa, herkempää tai itsekkäämpää väkeä kuin edelliset. Pidättäydyn kommentoimasta tämän selityksen uskottavuutta. Sen sijaan totean, että kasvavien mielenterveyden ongelmien syyksi esitetään herkästi mitä tahansa ilmiötä tai ihmisryhmää, mistä puhuja itse ei pidä.
Oman arvioni mukaan merkittävä syy sukupolvemme kasvaviin ongelmiin on se, että meillä on liikaa sellaista vastuuta, josta tulisi huolehtia kollektiivisesti, mutta joka kuitenkin sälytetään yksilöille.
Masennus-, ahdistus- ja unihäiriöiksi kirjattujen tapausten taakse kätkeytyy nimittäin paljon sellaista, mikä ei välity pelkästä diagnoosikoodista: kertomuksia liian suureksi kasvaneesta työmäärästä tai kohtuuttomia haasteita muun elämän ja opintojen yhteensovittamisessa. Sairaslomaa ei toistaiseksi saa “pelkän” burnoutin perusteella, joten opiskelijan uupuessa työtaakan alle hänet lähetetään kotiin ihan jonkin muun diagnoosin kanssa. Uskon, että YTHS:n vastaanotto on paikka, jossa liian suureksi kasvanut, liian yksilöllistynyt vastuu näkyy usein ensimmäisenä. Siellä ongelma vain piiloutuu lääketieteellisen diagnoosin taakse.
Se on hankala asia. Opiskelu-uupumusta ei pitäisi käsitellä yksilön terveysongelmana. Jos neljäsosa opiskelijoista uupuu, masentuu tai ahdistuu opintojen aikana, kyse ei ole siitä, että neljäsosa meistä tarvitsisi lähtökohtaisesti lääketieteellistä apua mielen sairauteen. Silloin kyse on jostain muusta. Joko opintoihin ei saa riittävästi tukea, ne joutuu tekemään liian tiukassa aikataulussa, opintoihin liittyvää työtä on liikaa tai opintoihin keskittymistä vaikeuttaa vaikkapa heikko toimeentulo. Joskus uupumus on yhdistelmä kaikkia näitä ja vielä jotain muutakin. Yhteistä näille kysymyksille on, että ne eivät ole lääketieteellisiä. Niissä on kysymys kollektiivisista asioista: koulutuspolitiikasta, opiskelun mahdollistamisesta. Vastuusta, joka ei voi koskaan olla yksin opiskelijan harteilla.
On terveydenhoidon resurssien käytön kannalta väärin, että me haemme lääkäreiltä apua ongelmiin, jotka eivät johdu lääketieteellisistä syistä. Ja on meidän omanarvontuntomme ja mielenterveytemme kannalta väärin, että pidämme yksilöllisinä terveysongelmina asioita, joiden ratkaisut piilevät pikemminkin opintojen tai työn järjestämisen rakenteissa.
Sivuhuomiona sanottakoon, että en pidä mitenkään ihmeellisenä sitä, että meidän on vaikea nähdä yksilöiden oireilun taakse ja tunnistaa sieltä ne ongelmat, joista voisimme kantaa yhteisen vastuun. Yksilöiden vastuuttamisen trendi elää keskellämme niin vahvana. Hyvänä esimerkkinä väestörakenteen muutos suhteessa syntyvyyspuheeseen. Vaikka on eittämättä varmaa, että myös aiempien sukupolvien nuoria on painostettu lastentekoon, on uusi ilmiö syyllistää nuoria siitä, että ilman synnytystalkoita koko yhteisö kärsii ja hyvinvointivaltio romahtaa. Mietin joskus, onko tosiaankin niin, että keinot ovat näin vähissä? Että nuorten syyllistäminen on viimeinen tapa turvata suurille ikäluokille arvokas vanhuus tai tuleville sukupolville elinkelpoinen planeetta?
Luulisi, että me, maailman koulutetuin kansa, pystyisimme parempaankin.
Meillä ihmisillä on valitettavasti tapana sisäistää asioita, joita kuulemme toistuvasti ympärillämme. Ehkä tästä syystä niin suuri osa opiskelijoista ottaa tai vähintäänkin sallii omille hartioilleen enemmän vastuuta kuin niille oikeudenmukaisessa maailmassa kuuluisi. Olen tavannut ihmisiä, jotka ovat tehneet alavalintansa sen perusteella, minkä ajattelevat olevan tehokkain keino puuttua käynnissä olevaan globaaliin ympäristökriisiin – ja jättäneet sen vuoksi tavoittelematta muita unelmiaan. Tunnen nuoria aktivisteja ja poliitikkoja, jotka keikkuvat jatkuvasti burnoutin rajamailla saadakseen aikaan edes pieniä muutoksia paremman maailman eteen. Tiedän myös ihmisiä, jotka ovat lykänneet lasten hankintaa ilmastonmuutoksen vuoksi tai luopuneet ajatuksesta kokonaan. Nämä ovat vaikeita, suuria ja kunnioitettavia henkilökohtaisia uhrauksia – ja samalla on äärimmäisen surullista, että vastuu ja paine näistä yhteiskunnallisista kysymyksistä ei jakaudu tasaisemmin.
En missään nimessä kehota ketään luopumaan sellaisesta vastuusta, joka hänelle kuuluu tai jonka hän kokee omakseen. Päinvastoin: vastuun kantaminen ympäristöstään, elämästään ja läheisistään on äärimmäisen palkitsevaa ja kasvattavaa, etenkin kun sen tekee oman jaksamisensa rajoissa. Toivoisin kuitenkin, että oppisimme yhteiskuntana suhtautumaan yhteisiin ongelmiin asioina, jotka vaativat yhteisiä ratkaisuja. Ja että oppisimme myös, että aivan jokainen asia, josta stressaamme ja josta kannamme vastuuta yksin, ei ratkea parhaiten sillä, että taivumme taas hieman enemmän kumaraan taakan alla.
Loppukaneettina todettakoon, että en ole koskaan mieltynyt yliopistomme sloganiin: “Ihminen ratkaisee.” Sillä yksittäinen ihminen ratkaisee lopulta aika harvoja asioita. Sen sijaan ihmiset – monikossa – voivat ratkaista aika monia.