Koulutuksen merkitys suomalaisen yhteiskunnan yhtenä tukipilarina on tunnistettu jo vuosikymmenten ajan. Suomalaisella koulutusjärjestelmällä on ylpeilty ja etenkin PISA-menestyksestä on jaksettu muistuttaa tasaisin väliajoin. Koulutusjärjestelmämme ei kuitenkaan ole täydellinen. Uusi hallitusohjelmakin tuo esille, kuinka eriarvoisuus ja erot oppimisessa näkyvät koulutuksessa vahvemmin kuin ennen. Tämän kehityksen vastavoimaksi on kaavailtu erilaisia uudistuksia, mutta näyttää siltä, että jotkin uudistuksista eivät juurikaan edistä koulutuksellista tasa-arvoa, päinvastoin uhkaavat sitä. Erityisesti opiskelijavalinnan uudistuksen suhteen ollaan menossa suuntaan, joka saa tottuneemmankin koulutuspoliittisen toimijan niskakarvat nousemaan pystyyn.
Opiskelijavalintauudistus onkin komeillut otsikoissa tasaiseen tahtiin. Kyseessä on oikeastaan sarja erilaisia uudistuksia, joilla on pyritty edistämään vauhdikkaampaa siirtymää toiselta asteelta korkeakouluopintoihin ja näin ollen myös nopeampaa siirtymistä työmarkkinoille. Uudistusten tarkoituksena on lisäksi ollut vähentää opiskelijoiden stressiä helpottamalla korkeakouluun hakeutumista, esimerkiksi vähentämällä pitkäaikaista valmistautumista pääsykokeisiin. Kyseisissä tavoitteissahan ei sinänsä ole mitään vikaa, mutta keinojen suhteen ollaan menossa metsään.
Ensimmäisenä ongelmia tuotti ensikertalaisuuskiintiö. Kiintiön tavoitteena on kohdentaa opiskelupaikkoja niille, joilla ei ole aikaisempaa korkeakoulupaikkaa tai tutkintoa ja osaltaan vastata Korkeakoulutuksen ja tutkimuksen 2030 vision mukaiseen tavoitteeseen korkeakoulutettujen osuuden nostamisesta 50% nuoresta ikäluokasta. Ensikertalaisuuskiintiön ajatuksena oli vähentää välivuosia tilanteessa jossa hakijat siirtyvät suoraan toiselta asteelta korkeakoulutukseen, mutta nimenomaan tämän tavoitteen suhteen homma ei mennyt ihan niin kuin Strömsössä. Ensikertalaisuuskiintiö näyttää saaneen opiskelijat pelkäämään väärien valintojen tekemistä, sillä jos huomaakin olevansa alalla, joka ei kiinnosta, on alanvaihto ensikertalaisuuskiintiön vuoksi haastavaa. Ensikertalaisuuskiintiö siis itse asiassa kannustaa välivuosien pitämiseen, kun halutaan olla varmoja, että ala, jolle päädytään on itselle varmasti sopiva.
Keväällä 2020 ollaan siirtymässä opiskelijavalintauudistuksen seuraavaan osioon, jonka myötä yli puolet opiskelupaikoista täytetään ylioppilastutkintotodistuksen tai ammattikoulun päättötodistuksen arvosanojen perusteella. Tämä asettaa valtavasti paineita toisen asteen opiskelijalle, jonka jo lukio- tai ammattikoulun opintojen aikana pitäisi tietää mitä haluaa korkeakouluopintojen suhteen. Lukiolainenhan on saattanut valita lukion ammattikoulun sijaan juuri sen takia, että saisi lisää miettimisaikaa alanvalinnan tekemiseen, mutta nyt joutuukin tilanteeseen, jossa koko lukioajan pointiksi muodostuu ylioppilaskokeet, se mitä aineita niissä kirjoittaa, ja mitä arvosanoja niistä onnistuu saamaan. Oma problematiikkansa on siinä, miten eri oppiaineita pisteytetään todistusvalinnassa; tällä hetkellä matematiikan painoarvo alalla kuin alalla on varsin suuri, ja monesti lukiolaiselle voikin olla parempi valita matemaattisia aineita reaaliaineiden sijaan, vaikka haluaisikin opiskelemaan esimerkiksi filosofiaa. On tärkeää muistaa, että lukiolla on tärkeä yleissivistävä rooli, joka on tärkeää säilyttää, vaikka ylioppilaskokeen ja tiettyjen oppiaineiden rooli korostuukin.
Miten sitten varmistaa, että ylioppilaskokeissa saa parhaan mahdollisen tuloksen? Todistusvalinnan painottamisen myötä poistuu rajoitukset ylioppilaskokeiden suorituskertojen suhteen, eli arvosanan korottamista voi kokeilla kerran jos neljännenkin. Toki ylioppilaskokeiden maksut pysyvät edelleen voimissaan, eli todellinen mahdollisuus uusia kokeita rajattomasti on niillä, joilla siitä on varaa maksaa. Parempaa koetulosta tavoitellessa apuvälineeksi voivat valikoitua myös valmennuskurssit, jotka pääsykoevalmistautumisen sijaan auttavatkin jatkossa ylioppilaskokeisiin valmistautumisessa. Abien valmennuskurssien osallistujamäärien kerrotaankin kasvaneen. Valmennuskurssit myös tunnetusti maksavat useamman pennosen, jolloin vähävaraisemmasta perheestä ponnistavalle valmennuskurssit voivat jäädä haaveeksi, vaikka valmennusta kokisikin tarvitsevansa.
Sunnuntain hesarissa vihjailtiin jo peruskoulutasoisten valmennuskurssien olevan seuraava luontainen askel, sillä paineet hyvästä koulumenestyksestä ovat siirtyneet yläkoulunkin puolelle. Etenkin ysiluokkalaiset ovat kiinnostuneita keskiarvonsa kohottamisesta, jotta pääsisivät hyvään lukioon ja olisivat myös hyvissä asemissa tulevaisuudessa häämöttävien ylioppilaskokeiden suhteen. Tähän kysyntään valmennuskurssifirmat ovat potentiaalisesti seuraavaksi iskemässä.
Maassa, jossa koulutus ja osaaminen nähdään hyvinvointiyhteiskunnan kulmakivinä, olisi suotuisaa järjestää koulutus siten, että kaikilla on yhtäläinen mahdollisuus edetä koulupolulla aina korkeakouluun saakka ja jatkuvan oppimisen merkeissä kehittää itseään vielä kiikkustuolivuosinakin. Järjestelmä joka taas luo kysyntää maksulliselle lisäkoulutukselle, jolla pystyy ostamaan itselleen etulyöntiaseman koulutusasteelta toiselle siirtymisessä ei minun silmissäni edistä tosiasiallista koulutuksellista tasa-arvoa. Ei pitäisi olla perheen varallisuudesta kiinni, mihin kouluun lapsilla on mahdollisuus edetä.
