Muistan edelleen elävästi fuksivuoteni syksyn. Kaikki oli tosi jännittävää, muutto uudelle paikkakunnalle samalla innosti ja stressasi, ja asunnon löytäminen osoittautui todelliseksi projektiksi. Kun soluasunto löytyi, olin enemmän kuin onnellinen, sillä uskoin sieltä löytäväni uusia tuttavuuksia ja seuraa Tampereeseen tutustumiseen.
Odotukseni eivät useamman ihmisen solussa täyttyneet aivan niin hyvin kuin olisin toivonut, mutta olen edelleen vilpittömän onnellinen siitä, että aloitin opiskeluaikaisen asumiseni nimenomaan solussa. Se opetti kunnioittamaan omia ja toisten rajoja asuntoa jakaessa ja pitämään yhteisten tilojen siisteydestä huolta. Vaikka soluhuone oli siellä asumani ajan lähinnä paikka nukkua, olin häkeltynyt siitä, miten tutuksi ja turvalliseksi sen oman huoneen oli ehtinyt kokea. Kämpästä oli siis melkein tullut jo koti.
Muutin Tampereen sisällä ensimmäisen kerran ensimmäisen ja toisen vuoden välisenä kesänä. Olin edennyt yksiöjonossa niin paljon, että pääsin sellaiseen muuttamaan. Yksi huone vaihtui yksiöksi ja lisääntynyt vapaus kutsua ihmisiä kylään ja jäämään yöksi huumasi. Omaa yksiötä pääsi jopa sisustamaan, mitä ei massiivisesti soluhuoneessa ollut siihen mennessä kyennyt tekemään. Alkoi puolitoista vuotta kestänyt jakso, jonka aikana pienestä yksiöstäni tuli minulle koko ajan rakkaampi, kunnes elämäntilanne meidät erotti. Sitä kotia kaipaan edelleen ja sitä itse määräämisen iloa.
Jälleen tuli aika muuttaa. Jotta pysytään laskuissa, on todettava, että tähän väliin mahtui teknisesti kaksi muuttoa, joista toinen toki oli vain välivaihe suuremmalla perimmäisellä tarkoituksella. Suuri osa huonekaluista päätyi varastoon odottamaan paluutani vaihdosta Espanjasta, jossa sain taas kokea soluasumisen ylä- ja alamäet. Olin kuitenkin silloinkin onnellinen siitä, että ei tarvinnut asua aivan yksin vieraassa valtiossa, vaan sai kämppiksistä seuraa. Yksineloon jo totutelleena paluu soluasuntoon oli pieni kulttuurishokki, mutta virkistävää vaihtelua ja jälleen muistutus siitä, miten yhteisessä asunnossa asutaan.
Päästään (toistaiseksi) viimeiseen muuttojen sarjaan. Tässä kohtaa välivaihe oli hieman pidempi, joten oikeastikin voidaan puhua kahdesta muutosta, ensin väliaikaisesti ja sitten melko pysyvästi. Asuntojonojen kanssa kikkailu vaihdon aikana ei ollutkaan niin helppoa kuin olisi voinut kuvitella, joten Suomen päässä pysyvä muutto sai muutaman kuukauden jonotusta odottaa. Loppu hyvin, kaikki hyvin ja yhteensä noin viiden muuton jälkeen (laskutavasta riippuen) päädyttiin vihdoin tähän pisteeseen.
Nyt olen asunut nykyisessä asunnossani yli kaksi vuotta. Pidempään kuin missään aikaisemmassa osoitteessani koko opiskeluaikanani. Matkalle on mahtunut monenlaisia, monen kokoisia, ja monen kestoisia asuntoja, jotka ovat toimittaneet enemmän tai vähemmän kodin virkaa. Jokaiseen on kuitenkin jäänyt paljon muistoja, ja jokaisesta on tarttunut mukaan opettavaisia kokemuksia. Kun joskus vielä koittaa se päivä, kun opiskelija-asuminen jää opiskelijastatuksen jäädessä taa, ajattelen varmasti näitä aikoja vielä pitkään. Tarinan opetus onkin ehkä se, että kaikkea asumista kannattaa kokeilla ainakin kerran ja kaikenlaisista asumuksista voi löytää kotinsa. Niin ainakin minulle kävi.
– Emmi, TREYn hallituksen jäsen