Opiskelijoiden kokemus on asia, jolle voi ilkkua, ajattelin, kun seurasin kesällä käynyttä keskustelua opiskelijoista syöttöporsaina. Pian keskustelun käynnistyttyä mediassa onneksi nousi tutkittuun tietoon perustuvia huomioita siitä millaisessa maailmassa opiskelijat tällä hetkellä tutkimusten valossa olevat. Kilpailu, tehokkuus ja tuottavuus vaikuttavat yhä vahvemmin opiskelijoiden kokemuksiin. Se on todella huolestuttavaa.
Kehityskulkuun liittyy myös osallisuuden kokemus ja se, miten arvostamme opiskelijan aitoa osallisuutta yliopistoyhteisön toiminnoissa. Nykyinen kehityskulku opiskelijan arjessa on vaarallinen. Mitä vähemmän keskustelukulttuurissa annetaan merkitystä opiskelijoiden kokemuksille opintojen paineistumisesta, sitä enemmän vahvistetaan opiskelijoiden etääntymistä yliopistoyhteisön toiminnasta. Tapio Heiskari ja Anniina Sippola (2018) kirjoittavat, ettei tällä hetkellä ideaali opiskelijasta koulutuksen kehittämisen keskiössä toteudu, koska opiskelijat nähdään enemmin toiminnan kohteena kuin aitoina kehittäjinä. Heidän ratkaisuna on luoda vahva pohja aidolle osallistamiselle: opiskelijat osallistuvat koulutuksen kehittämisen toimielimiin ja osallistumista sitoutetaan opiskelukokemukseen.
Yksi keino on kiinnittää huomiota opiskelijoiden palautejärjestelmiin. Koulutuksen arviointikeskus (Karvi) on suositellut, että korkeakoulujen tulee luoda opiskelijoille yhdenvertaiset palautteen antamisen tavat, jotka tuottavat hyödyllistä ja luotettavaa tietoa tutkinto-ohjelmien opetuksen ja koulutuksen kehittämisen tarpeisiin. Tietoa tarvitaan, koska puolet opiskelijoista kokevat uusimman kandipalaute-kyselyn tulosten perusteella, ettei opintoja edistävää palautetta saa riittävästi (Koivunen, 2019). Tilanteen tulisi olla toinen.
Opiskelijan rooli on toimia kehittäjänä eikä vain palautteen antajana. Puutteelliset palautejärjestelmät voivat kiinnittää opiskelijan huomion pelkästään opetuksen välineellisiin asioihin, kuten opetusjärjestelyihin ja opettajan toimintaan. Tällainen tieto on ongelmallista ensinnäkin, jos se on pirstaloitunut vaikkapa niin, että puolet tykkää ryhmätöistä ja puolet ei. Toisekseen se asettaa opiskelijan passiiviseksi opetuksen vastaanottajaksi. Toimivasti rakennetut palautejärjestelmät taas siirtävät opiskelijan huomiota oman oppimisen arviointiin, eli siihen mikä on edistänyt tai estänyt oppimista. Näin opiskelija arvioi myös sellaista toimintaa, johon hän voi aktiivisesti vaikuttaa.
Koulutuksen kehittämisessä opiskelijan läsnäolo on oleellista aina valmistelusta päättämiseen saakka. On ollut hienoa nähdä, miten opiskelijoiden ääni saadaan näkyviin myös laatuun liittyvissä asioissa. Esimerkiksi Tampereen yliopiston tutkintokoulutuksen laadunhallinnan periaatteissa määritellään roolit jokaiselle toimijalle aina opiskelijasta koulutuksen vararehtoriin saakka. Näin osoitetaan, että kehittämistyöhön osallistuvat kaikki toimijat omasta roolistaan käsin. Olennaista on, että opiskelijan asiantuntijuus ja kokemukset omista opinnoistaan tunnustetaan ja tuodaan näkyville. Yhteisesti jaetut hyvät käytänteet ja kipupisteet tunnistetaan varmemmin silloin, kun koko yhteisö osallistuu työhön. Samoja teemoja pystytään katsomaan useammasta suunnasta ja keskustelemaan tarpeista niiden taustalla.
Toiveenani on, että uskaltaisimme unelmoida. Tällä hetkellä yliopistoyhteisössä on mahdollista vaikuttaa siihen, miltä Tampereen yliopiston näyttää vuonna 2030. Kannustan kaikkia antamaan omat näkökulmansa strategiatyöhön osallistumalla opiskelijoiden työpajaan 19.11. Tai vastaamalla tuni-sähköpostiin tulleeseen verkkoaivoriiheen 18.11. mennessä. Niiden avulla tunnistamme merkittävät päämäärät, joita kohti haluamme yksilöinä, yhteisönä ja koko organisaationa mennä. Myöhemmin palautteen avulla voin tunnistaa sen, olemmeko menossa tähän suuntaan. Ilman unelmia ja tavoitteita ei tämä muutos rakennu meistä käsin, vaan ulkopuolelta määrittyvien mittareilla. Palaute onkin oppimista parhaimmillaan.
-Jenny