Kevät on ollut kummallinen. Ei pelkästään sen vuoksi, että koronapandemia sitoo meidät koteihimme. Kevät on ollut minulle kummallinen, koska vietin siitä kaksi kuukautta opintovapaalla viimeistellen opintojani. Haluan blogissa jakaa ajatuksiani kokemuksistani, jotka vahvistivat omaa työskentelyäni muutoksessa. Toivon, että kokemukseni jakaminen auttaa opiskeluun liittyvien epävarmuuksien ja haasteiden keskellä.
Tärkeistä asioista kiinni pitäminen
Työelämään siirtyneenä opiskelijana seurasin muutaman vuoden aikana monien opiskelukavereideni opiskelevan töiden ohessa. Joustavat menetelmät mahdollistivat opiskelun, josta kaverini olivat kiitollisia. Kaikille opintojen ja töiden yhdistäminen ei kuitenkaan sovi. Opiskelijat ovat moninainen joukko, josta osa voi tarvita enemmän aikaa palautumiselle, sosiaalisille suhteille ja vapaa-ajan harrastustoiminnalle, kuten järjestötoiminnalle. Huomasin tarvitsevani aikaa ajattelulle, jota opiskelu vaatii. Koin kuormittuvani liikaa, jos olisin yhdistänyt tavoitteellisen opiskelun täysipäiväiseen työhön. Opintovapaa ja sovitellut lyhyemmät työviikot sopivat minulle paremmin. Sain pitää kiinni tarvitsemastani vapaasta. Pystyin ansaitusti viettää viikonloppuja ajattelematta opiskelua ja nähdä läheisiäni.
Ympärillä olevat ihmiset kannattelevat
Isoin yllätys opintovapaassa ei liittynyt itse opiskeluun, vaan siihen kuinka merkittäväksi koin työyhteisön puuttumisen. Yhtäkkiä päivittäinen työyhteisöni ei ollut ympärilläni, koska ”muutin” yliopiston kirjastoon. Aloitin aamuni kirjastolla, enkä yleensä tuntenut muita siellä opiskelleita. Huomasin kaipaavani ystävällisiä kasvoja, satunnaisia kohtaamisia ja kuulumisten vaihtoa, joita töissä tapahtui luonnollisesti. Opintovapaaseeni ei juurikaan sisältynyt luentoja, joilla olisin paikannut työyhteisön puuttumista. Halusin kuitenkin antaa aikaa läheisilleni ja sosiaalisille suhteille, niin aktiivisemmin sovin lounastreffejä, kahvitteluita ja opintopiirejä. Näin hieman enemmän vaivaa läheisten tapaamisessa, vaikka samalla koin siitä huonoa omatuntoa. Koin, että aika oli pois gradustani, johon olin juuri saanut valtavasti aikaa.
Kohti oman työn johtamista
Opiskeluiden aikana olen kärsinyt tyhjän paperin syndroomasta. Kirjoittaminen on ollut minulle vaikeaa, koska koen tekstini epätäydelliseksi ja se estää kirjoittamisen aloittamista. Prokrastinoin eli lykkään työstämistä hamaan tulevaisuuteen ja jään murehtimaan asioita niihin paneutumatta. Lumipalloefekti oli valmis myös opintovapaani aikana. Koin huonoa omatuntoa kirjoittamisen synnyttämästä epävarmuudestani, kun olin juuri päässyt opintovapaalle keskittymään graduni. Olin asettanut itselleni korkean tavoitteen kirjoittaa graduni lähes valmiiksi, enkä oikein ollut hahmottanut miten paljon se vaatii aikaa. Tiesin vain, että huomattavasti. Löysin Nyytin sivuilta muutaman kiinnostavan artikkelin prokrastinaatiosta ja kyselin sosiaalisessa mediassa kavereiltani vinkkejä gradun työstämiseen.
Minulle suositeltiin kirjoittamisen aloittamisesta heti aamusta rauhallisessa paikassa ja listaamaan sen päivän tavoitteet. Pienemmiksi palasiksi pureksitut tehtävälistat ja määräaikojen asettaminen oli koettu hyväksi tavaksi edistää omaa työskentelyä. Tuli myös varata riittävästi aikaa työskentelylle ja antaa itsensä vain keskittyä kerralla yhteen asiaan. Intensiivinen työskentely arkena ja muutaman palauttavan vapaapäivän pitäminen edistivät ystävieni jaksamista. Vaihtelevuus koettiin hyväksi, niin työskentely-ympäristössä kuin opiskelutavoissa. Jos kaverini oli huomannut, että keskittyminen ei riitä tai viimeisen parinkymmenen minuutin aikana ei ollut saanut juuri mitään aikaiseksi, niin hän suositti tekemään jotain muuta. Ulkoilu, kahvitauon pitäminen ja lounastreffit olivat toimivia esimerkkejä. kävelyllä ja pitää kahvitauko. Tärkeänä tukena opinnäytteen kirjoittamiselle oli koettu ohjaajilta kysymyksiin ja kommentteihin saatu apu. Ohjauksella oli edistetty työn parissa jatkamista, saatu apua tavoitteiden asettamiseen ja tunnistettu mahdollisia korjattavia puutteita.
Pois täydellisyydentavoittelusta
Erityisen hyvänä vinkkinä pidin ajatusta siitä, ettei oman työn kohdalla tule olemaan 100% tyytyväinen. Myötätunto omia tavoitteita ja itseä kohti kannattaa. Halusin ajatella, että saan valmiiksi riittävän hyvän gradun, josta voin olla tyytyväinen. Kaverini pelotteli, että täydellisyydentavoittelu olisi voinut johtaa siihen, että viimeisen 10% työstämiseen menee ajallisesti 90% kaikesta graduun käytetystä ajasta. Vinkkien avulla sain kirjoitettua opintovapaalla graduni lähes palautuskuntoon. Nyt ohjaajilta saatujen viimeisten kommenttien pohjalta palautan työni ensi viikolla. Valmistaudun vähitellen riittävään hyvään maisterielämään.
– Jenny Vaara