On taas se aika vuodesta kun tuhannet opiskelijat valmistautuvat korkeakoulujen pääsykokeisiin. Osa on jo niissä ehtinyt käydä, osalla ne ovat vielä edessä.
Muistan edelleen kirkkaasti jokaisen pääsykokeen, jossa olen ikinä käynyt; kuinka hermostunut, jännittynyt ja samaan aikaan huolestunut olinkaan. Saliin astuessani varoin tekemästä ainuttakaan virhettä, joka olisi voinut johtaa kokeeni hylkäämiseen. Ei mitään tekstillisiä eväitä mukaan ja teippasin jopa kynistä tekstit piiloon. Ympärilleen ei saanut vilkuilla; muistan silti, kuinka salin kelloa vilkaistessani huomasin ympärilläni aivan järkyttävän kuhinan. Kaikki ympärilläni kirjoittivat kynät sauhuten vastauksia, siinä missä minä tuijotin paperia ja mietin miten selviäisin siitä.
Kaikkina kertoina en selvinnytkään. Kävin monien eri alojen pääsykokeissa monina eri vuosina, joskus enemmän ja joskus vähemmän valmistautuneena. Monet kerrat tuli turhauduttua jo koetta raapustaessa kun ymmärsi jo siinä hetkessä, että sisään ei ole tällekään alalle asiaa.
Kaikkein parhaiten muistan jokaisen pääsykokeen jälkeen turhautumisen omaan itseeni. Kuinka jälleen kerran petin kaikki muut ympärilläni; en taaskaan ollut tarpeeksi hyvä, en taaskaan toteuttanut yhteiskunnan odotuksia jatko-opintoihin etenemisestä. Siinä minä olin, parikymppinen työssäkävijä lukiokoulutuksella.
Vaikeinta oli aina vastata lähipiirin kysymyksiin. “No, mites kokeet menivät?”. Mitäs siinä kohtaa voit sanoa, kun tiedät että kokeet eivät menneet mitenkään mutta haluat antaa itsellesi vielä kuukauden armonaikaa tuloksien julkistamiseen asti ennen kuin olet taas epäonnistunut muiden silmissä. “Ihan hyvin tuntu menneen, kaikkiin en osannu vastata, joihinkin osasin!”. Ja sitten sait kuukauden ajan olla normaali osa yhteiskuntaa. Nuori, joka odottaa tietoa opiskelupaikasta, ja joka toivon mukaan syksyllä jatkaa opiskelemaan.
Mitä, jos ei jatkakaan? Nykyään korkeakouluihin pääseminen on jopa vielä vaikeampaa. On ensikertalaiskiintiöt, jotka estävät ottamasta vastaan opiskelupaikkaa jos et ole aivan 100% varma siitä mitä haluat opiskella. On painotukset ylioppilaskirjoituksissa, jolloin jo 15-vuotiaana tekemäsi ratkaisut saattavat vaikuttaa siihen mitä aloja voit edes päästä opiskelemaan.
Ja sitten on ihan vain meitä, jotka eivät vain ole saaneet opiskelupaikkaa vaikka olisivat antaneet kaikkensa. Tai voi olla, että kevät on mennyt muissa hommissa, eikä vain ole pystynyt antamaan kaikkeaan. Yhtä kaikki, sinulla on oikeus olla pettynyt.
Muista kuitenkin, että ainutkaan opiskelupaikka ei määrittele sinua ihmisenä.
Minulle viides ja viimeinen pääsykoe oli se, jolloin oikea ala löytyi ja tärppäsi. Silloin sitä ei ollut helppo ajatella, mutta jälkeenpäin katsottuna en vaihtaisi ainuttakaan vuotta pois välistä.
Ei, ihan jokaisena vuonna en löytänyt elämäni tarkoitusta ja tehnyt maailmaa mullistavia keksintöjä. Sen sijaan kävin tylsästi aivan normaaleissa töissä, tapasin ystäviä, löysin uusia harrastuksia, jopa rakkauksia, lähdin ulkomaille ja loppujen lopuksi kasvoin siksi ihmiseksi joka tänä päivänä olen.
Joten kyllä. Elämää on myös ilman opiskelupaikkaa. Sure, kun surettaa, mutta muista, että opiskelupaikka odottaa kyllä. Elämä ei. Nauti siitä joka päivä.
-Merve