Sosiaalisen eristäytymisen realiteetit

Vielä reilu kuukausi sitten meidän opiskelijoiden arki oli aika normaalia, vaikka koronavirus hiljalleen alkoikin huolettaa. Nyt koronaviruksen aiheuttaman sosiaalisen eristäytyneisyyden jälkeen melkein jokaisen meistä arki on muuttunut aika paljon siitä, mitä se oli kuukausi sitten. Yliopisto on kiinni ja kaikki opinnot ovat etänä, töistä saattaa tulla lomautuksia tai töiden luonne muuttui radikaalisti, kenenkään näkemistä ei enää suositella, sillä sosiaaliset kanssakäymiset livenä suositellaan pitämään minimissä ja niin edelleen. Wapunkin olisi pitänyt alkaa jo. Tämän vuoksi tosin ulkona satava lumisade ei ekaa kertaa eristäytymisen aikana ärsytä vaan lohduttaa, sillä ulkona ei olisi sään puolesta kiva olla juuri nyt wappumenoissa. Jotain hopeareunusta kai pitää tässäkin tilanteessa etsiä.

Poikkeustilanteen vuoksi jokainen meistä onkin nyt ihan uudenlaisessa tilanteessa elämässään, jossa kaikki on kääntynyt päälaelleen. Aluksi ainakin minä ajattelin, että nyt kun on kerrankin aikaa olla kotona, voi tehdä kaikki ne asiat mitä ei tavallisesti ehdi, tehdä vaikka kaikki ne self help -vinkit ja ohjeet, mitä oli puhelimeen tallentanut, koko asunnon suursiivouksen ja elämänmuutoksen rinnalla. Aika pian kuitenkin eristäytymisen realiteetit alkoivat valjeta ainakin minulle: eristäytyminen ei oikeasti ole kovin kivaa. Elämänrytmin sekä sosiaalisten kontaktien kadotessa motivaatio töitä kohtaan alkoi vähenemään, unirytmi sekoittumaan, asioita sai vähemmän aikaan ja sosiaalisen kanssakäymisen vähyys alkoi painaa päälle ja latistaa mielialaa. Tässä tilanteessa ollaan vieläkin, sillä ainakaan minä en tähän eristäytymiseen totu. Siitä alkoikin sitten syyllisyys siitä, että miksi sitä on nyt niin saamaton. Muutkin näyttävät sosiaalisessa mediassa, miten he urheilevat ja siivoavat ja vaikka mitä, miksen minä sitten jaksa?

Tämä ajattelutapa ei kuitenkaan helpota yhtään ketään, vähiten ajattelijaa itseään. Monilla muillakin on jotain vaikeuksia oman arkensa kanssa, mutta ne jäävät helposti muun sisällön alle sosiaalisessa mediassa. Sen seurauksena kaikille välittyy lähinnä mielikuva siitä, että kaikilla muilla menee hyvin. Jos ihmiset eivät rohkaistu puhumaan omista hankaluuksistaan, kehä ruokkii itse itseään ja mielikuva muiden ihmisten
riemukulusta koronakaranteenin läpi voimistuu.

Ehkä sinä voisitkin omalla kohdallasi rikkoa tämän mielikuvan? Kerro, jos joku asia tuntuu vaikealta, tai kerro, mikä ei suju niin kuin sen tavallisesti sujuisi. Oma esimerkkisi voi rohkaista jotain toistakin sanomaan, miten heilläkin on välillä vaikeaa. Sillä taas voi itse kunkin syyllisyys omasta saamattomuudesta helpottua, kun huomaa, ettei kaikilla muillakaan mene koko aikaa täydellisesti.

Tämä poikkeustilanne on meille kaikille outo ja hankala tilanne, jossa tärkeintä on juuri nyt vain selvitä tämän kaiken yli. Kaikkien omien rutiinien poistuttua voi kuitenkin
miettiä, voisiko tästä tilanteesta oppia jotain koronan jälkeistä aikaa varten. Mitä, jos
kaikki oppisimme enemmän armollisuutta itseämme ja toisiamme kohtaan?