Arvoisa rehtori, arvoisa provosti, hyvät kutsuvieraat ja yliopistoyhteisö
Päällimmäiset mieleeni jääneet palaset omasta fuksisyksystäni ovat kutkuttavia ja lämpimiä. Elettiin syksyä 2015, ja takana oli siihenastisen elämäni paras valinta hakea Tampereelle opiskelemaan. Sisäänpääsyä seurannut voittajafiilis ei heti unohdu. Muistan kymmenet erilaiset opiskelijatapahtumat ja kuplivan jännityksen, jota seurasi helpotus ja ilo, kun uusia ystäviä alkoi löytyä. Seikkailut kampusmiljöössä, jonka oppimisympäristöt ja lukuisat järjestötilat toivat mieleen Tylypahkan. Muistan ylpeyden siitä, että seisoin omilla jaloillani ja vastasin itse elämästäni ja opinnoistani.
Neljä vuotta myöhemmin olen yhä tamperelainen yliopisto-opiskelija, jolle tämä kaupunki on koti ja joka on innoissaan ympärillä olevista ihmisistä. Lukemattoman moni asia on kuitenkin muuttunut perustavanlaatuisella tavalla. Yliopisto ja ylioppilaskunta ovat uusia, ja yliopiston tarjoamien mahdollisuuksien ihmettelyn ohelle on hiipinyt kyky tarkastella näkemäänsä myös akateemiseen maailmaan kuuluvalla kriittisyydellä.
Tampereen yliopistolla eletään ensimmäistä syksyä yhdessä. 3800 uutta opiskelijaa ovat saapuneet kolmelle kampukselle aloittaakseen yhden elämänsä merkityksellisimmistä ajanjaksoista. Nuo 3800 uutta opiskelijaa tekevät historiaa ollessaan ensimmäiset tässä korkeakoulussa aloittavat opiskelijat.
Orientaatioviikon pyörityksessä näkemästään vuoroin haltioituneelle, vuoroin hämmentyneelle fuksille historian tekeminen on kuitenkin sivuseikka. Luultavasti tämän syksyn fuksin toiveet, tarpeet, murheet ja ilonaiheet ovat hyvin samanlaisia kuin omani aikoinaan – ja lukuisten muiden sitä ennen ja sen jälkeen. Kun oma paikka on vielä löytämättä, merkitystä on ennen kaikkea sillä, miten uusi yhteisö ottaa vastaan.
Me opiskelijat olemme tulleet yliopistoon tutkinnon tähden, mutta emme ainoastaan kiirehtiäksemme opiskelupolun läpi, vaan myös kasvamaan ihmisinä. Kerryttääksemme rohkeutta tarttua maailman epäkohtiin, ja taitoja, joilla muokata näkemästämme oikeudenmukaisempi ja toimivampi todellisuus. Me opiskelijat olemme täällä avartamassa maailmankuvaamme – kohtaamassa uusia ihmisiä, löytämässä elinikäisiä ystäviä ja kokeilemassa asioita, joista ennen emme ole kuulleetkaan. Rakastumassa, elämässä. Toisinaan myös erehtymässä ja yrittämässä uudelleen.
Hyvät kuulijat – uskon meidän kaikkien tietävän, miten merkityksellinen ajanjakso opiskeluaika elämässä voi olla. Teemme opiskeluvuosien aikana valtavan määrän loppuelämää määrittäviä valintoja. Siksi toivon, että opiskeluaika on aikaa, jona itseään ja ajatteluaan voi kehittää rauhassa myös luentosalien ja laboratorioiden ulkopuolella. Aikaa, jona suorituspaineiden täyteisen arjen sijaan on aito mahdollisuus olla aktiivinen jäsen yhteisössä ja vaikuttaa yliopiston ja yhteiskunnan toimintaan – tapahtui se sitten ainejärjestön, killan, ylioppilaskunnan kautta tai vaikka tiedekuntaneuvostossa tai vaalikeväänä kaduilla.
On valtavan tärkeää, että korkeakouluyhteisö pitää huolta myös silloin, kun on vaikeaa. Sanon ”kun on vaikeaa”, en ”jos” – korkeakouluopiskelijoiden terveystutkimuksissa kolmannes opiskelijoista on raportoinut mielenterveytensä oireilleen. Jotta kukaan juuri aloittaneesta, historiallisesta opiskelijasukupolvesta ei jää täällä yksin, ja jotta voimavaroja riittää myös järjestötoimintaan tai muuhun kasvattavaan aktiivisuuteen, tarvitsemme panostuksia opiskelijoiden ohjaukseen ja tukeen sekä opetuksen kehittämiseen. Kuinka paljon vuorovaikutusta opettajien ja opiskelijoiden välillä on? Joustavatko kurssien menettelyt niin, että opiskelijoilla eri elämäntilanteissa on yhtä lailla mahdollisuus edistää opintojaan? Pääseekö tukea tarvitseva opiskelija tapaamaan opintopsykologia jonottamatta viikkoja tai kuukausia?
Meillä on paljon työtä tehtävänä, jotta niin opiskelijat kuin kaikki muutkin yhteisön jäsenet voivat keskittyä tehtäviinsä ilman kohtuuttomia odotuksia ja uuvuttavaa painetta tehdä enemmän, kuin mihin yksi ihminen pystyy. Korkeakoulut tarvitsevat kipeästi hallitusohjelmassa luvatut lisäykset perusrahoitukseensa täysimääräisinä, jotta voimme varmistaa, ettei uupumus tässä työyhteisössä ole normi, ja ettei meillä nyt kasvava opiskelijasukupolvi siirry työelämään valmiiksi loppuunpalaneena.
Hyvinvoiva yhteisö on monen tekijän summa. Korkeakouluyhteisömme kevään arvotyössä tuli selväksi, että kaipaamme avoimuutta, inhimillisyyttä ja erilaisten ihmisten ja kulttuurien ymmärrystä. Erityisesti opiskelijat nostivat esille yhdenvertaisuuden ja vastuullisuuden – toiveet siitä, että kaikkia yksilöitä ja aloja kohdellaan oikeudenmukaisesti, että yliopisto on turvallinen paikka jokaiselle taustaan tai henkilökohtaisiin ominaisuuksiin katsomatta, ja että yliopistomme toimii kestävän kehityksen suunnannäyttäjänä. Jos jotenkin, niin tieteen keinoin ilmasto- ja biodiversiteettikriisit voidaan ratkaista. Henkilöstöstä moni peräänkuulutti tasa-arvoista kohtelua ja turhien raja-aitojen purkamista yhteistyön tieltä – kuitenkin kunkin yksilön roolia ja asiantuntemusta aidosti kunnioittaen.
Tämä kaikki henkii pitkälti tarvetta turvallisuuden tunteeseen. Rakkaat yhteisön jäsenet – monella meistä tuo turvallisuuden tunne on järkkynyt. Monella meistä on takana kipeitä hetkiä yhdistymisen vuosilta ja sen jälkeenkin. Yksikään juhlapuhe ei pyyhi vaikeita hetkiä unohduksiin, mutta haluan uskoa, että jokainen uusi päivä, uusi kohtaaminen ja uusi yhteistyöprojekti kerrallaan turvallisuuden tunne ja luottamus vahvistuu.
Hyvä kuulija, katso ympärillesi tässä salissa. Pelkästään näiden seinien sisällä on valtava ajatusten, arvojen ja toimintatapojen kirjo, ja me täällä olemme vain murto-osa yliopiston väestä.
Juuri siinä piilee tärkein voimavaramme.
Opiskelijan vinkkelistä, Suomen suurimman ja poikkitieteellisimmän Wapun kokeneena ja satoja uuden ylioppilaskunnan identiteettiä luotaavia keskusteluja käyneenä yhteistyön voimaan ei voi olla uskomatta.
Tampere3-vuosien ja uuden yliopiston ensimmäisten kahdeksan kuukauden aikana onkin usein kuultu kerrottavan, kuinka opiskelijat ovat toimineet suunnannäyttäjinä kulttuurien yhteensovittamisessa ja yhteisöllisyyden rakentamisessa. Meillä opiskelijoilla on ollut omat kipuilumme, mutta rakentavaa ja eteenpäin katsovaa suhtautumista ruokkii yhteinen tavoite – sellainen yhteisö, johon jokaisen on hyvä kuulua, josta jokainen voi olla ylpeä.
Hyvät kuulijat! Yhteisen tavoitteen sanottaminen ja ponnistelu avoimemman ja ennakkoluulottoman toimintakulttuurin eteen on avain yhteistyön toimimiseen.
Eikä mikään ole tässä hetkessä niin tärkeää kuin yhteisöllisyyteen – aitoon sellaiseen – satsaaminen. Jotta alojen ja ihmisten kirjosta saadaan koko potentiaali irti, meillä on oltava tässä yhteisössä hyvä olla. Voidaksemme kasvattaa maailman muuttajia, jotka ymmärtävät sen monimutkaisimpia ilmiöitä, meidän on voitava ymmärtää myös toisiamme – siinä missä me ymmärrämme vaikkapa silmän pigmenttiepiteelin kanavaproteiinien toimintaa tai sitä, miten suurvaltapolitiikan murtuminen voi vaikuttaa maailmaan. Uskon, että niinkin yksinkertaisesti, kuin opettelemalla ymmärtämään toinen toistamme – sitä, mistä ajatukset ja näkemykset juontuvat, ja sitä, millaisia arvoja niiden taustalla on – saamme sanoitettua muuten epäilyksillä täyttyvää tyhjiötä ja rakennettua tilalle luottamusta.
Toivon, että tulevinakin vuosina kampuksille saapuvat uudet opiskelijat saavat haltioitua näkemästään, ja että kriittisen ajattelun vahvistuessakin he yhä löytävät tästä yliopistosta ja sen yhteisön kaikista vivahteista aihetta innostua. Toivon, että tuo yhteisö kannustaa heitä kokeilemaan uutta rohkeasti – ja että he niin uskaltavat tehdä, sillä voivat luottaa siihen, että kompuroinninkin hetkellä yhteisö kannattelee.
Ennakkoluulottoman uteliasta lukuvuoden alkua kaikille!
– Paula Sajaniemi, ylioppilaskunnan puheenjohtaja
