Nyyti ry:n hashtag keväälle 2019 on puhutteleva: #ruuhkakevät nostattaa mieleen kasautuvat harkkatyöt, tuntikausien taistelut lähdeviitteiden parissa, ja esitelmäaamuja edeltävät yöt, jolloin herää viidesti katsomaan kelloa ja näkee pelkästään unia myöhästymisestä. Parhaassa tapauksessa akuuttien hommien taustalla kalvaa huoli siitä, löytyykö kesäksi töitä – ja sen taustalla ehkä vielä pohdinnat uranäkymistä tai ilmastonmuutoksen kaltaisista globaaleista ongelmista, joiden vaikutuksia omaan tulevaisuuteen on mahdotonta ennustaa. Jos kuvittelee stressin olevan muovailuvahamaista massaa vatsanpohjalla, kuten itse syystä tai toisesta kuvittelen, niin ruuhkakeväänä stressistä voisi leipoa itselleen koripallon.
Anekdoottien ja henkilökohtaisten kokemustemme ulkopuolella on olemassa näyttöä siitä, että opiskelijoiden kokema stressi on lisääntynyt vähintään koko 2000-luvun ajan. Korkeakouluopiskelijoiden terveystutkimuksen mittaamat jännittyneisyys-, masentuneisuus-, väsymys- ja ahdistusoireet ovat kasvaneet opiskelijoiden parissa niin tasaisesti, että pörssissä sellainen näyttäisi jo epäilyttävältä. Viimeisten muutamien vuosien aikana näistä oireista on myös alettu puhua julkisuudessa. Mielenterveyden ongelmat ovat paitsi yksittäisten opiskelijoiden, myös journalistien ja kurssitöiden tekijöiden yleisimpiä syitä ottaa yhteyttä ylioppilaskunnan sosiaalipoliittisiin työntekijöihin.
Kerta toisensa jälkeen saan vastata yhteen epäilevään kysymykseen: mitä jos ilmiössä onkin kyse vain siitä, että mielenterveyden ongelmien stigma on vähentynyt ja ihmiset uskaltavat kertoa niistä avoimemmin?
En usko tähän, vaikka mielen sairauksien demonisointi on tuntuvasti vähentynyt viime vuosina, kiitos asiasta rohkeasti ääntä pitäneiden järjestöjen ja omista vaikeuksistaan avoimesti puhuneiden kansalaisten. Stigman lievenemisellä ei ole anonyymissa kyselytutkimuksissa aivan samanlaista merkitystä kuin vaikkapa arjen keskusteluissa, ja ainakaan korkeakouluopiskelijoiden terveystutkimuksen kysymyksiä erilaisista oireista ei voi suoraan liittää mielen sairauksien diagnooseihin, joten oireita ei pitäisi olla syytä piilotella stigman pelosta. Pitäisin jopa eettisesti epäilyttävänä tuudittautua ajatukseen siitä, että kasvavien lukujen taustalla olisi pelkästään raportointiherkkyyden kasvu eikä ongelmien aito yleistyminen, kun panoksena on kokonaisen sukupolven hyvinvointi ja työkyky. Meidän on pystyttävä reagoimaan avuntarpeen kasvuun parhaan tietomme pohjalta – yksilöinä, yhteisöinä ja yhteiskuntana.
Toinen kysymys, johon vastaamme TREYssä usein, onkin: mistä tämä kasvu johtuu?
Tässä kohtaa täytyy aina vetää syvään henkeä ja huokaista. Mistä aloittaisi?
No, tarkkaa tietoa meillä ei ole. Tiedämme, että mielenterveyttä suojaavat yksilötasolla monet sisäiset ja ulkoiset tekijät, joista on hyvä listaus Suomen Mielenterveysseuran sivuilla. Tiedämme myös vastaavasti, millaiset asiat ovat riski mielenterveydelle. Yksilötasolla stressin tai ahdistuksen syyt on usein helppo haarukoida, ja olemme niistä itsekin monesti varsin hyvin tietoisia. Yhteiskunnan tasolla se on paljon vaikeampaa.
Tiedämme esimerkiksi, että huoli toimeentulosta on taakka mielenterveydelle, mutta on mahdotonta sanoa, kuinka paljon lisästressiä opintorahan leikkaukset ovat aiheuttaneet opiskelijapopulaatiossa.
Tiedämme, että työttömyys ja sen pelko ovat stressitekijöitä, mutta emme tiedä, kuinka paljon työttömyysluvut ja tulevaisuuden ennakoinnin epävarmuus vaikuttaa opiskelijoiden ajatuksiin.
Tiedämme, että sosiaalinen tuki on mielenterveyden kannalta tärkeää, mutta emme tiedä, kuinka paljon lähiopetuksen väheneminen ja itsenäisen opiskelun yleistyminen on heikentänyt tätä tukea eri aloilla.
Tiedämme, että vaikutusmahdollisuuksien puute heikentää mielenterveyttä, mutta emme sitä, kuinka paljon voimattomuuden tunne esimerkiksi ilmastonmuutoksen edessä vaikuttaa opiskelijoiden mielenterveyteen.
Tiedämme, että pitkittynyt stressi altistaa masennukselle ja ahdistukselle, mutta emme sitä, missä määrin kiristyneet opintosuoritusvaatimukset ovat lisänneet näitä oireita.
Ja ottaaksemme mukaan yhden positiivisen esimerkin: tiedämme myös, että itsensä toteuttamisen mahdollisuus ja hyväksytyksi tulemisen tunne tukevat mielenterveyttä, mutta emme sitä, kuinka paljon vaikkapa tasa-arvoinen avioliittolaki tai kiltojen ja ainejärjestöjen työ yhdenvertaisuuden ja syrjimättömyyden eteen on tukenut opiskelijoiden mielenterveyttä.
Kaikki nämä asiat näkyvät yksilötasolla, jos näkyvät, ja niitä myös pidetään yksilötason kysymyksinä. Tämä näkyy hyvin siinä, että kun opiskelijoilta kysytään, mihin asioihin he kaipaisivat eniten tukea opinnoissaan, vastaus on ylivoimaisen selvä:
Stressinhallintaan.
Jatkuvasta, voimakkaasta stressistä on tullut niin luonteva osa nuorten aikuisten elämää, että sitä ei enää ymmärretä epänormaaliksi olemisen tilaksi. Meihin on liiaksi istutettu se ajatus, että stressin kanssa voi kyllä pärjätä, kunhan sitä oppii hallitsemaan. Että voi pysyä toimintakykyisenä ja elää normaalisti, vaikka keho on jatkuvassa taisteluvalmiudessa.
Ei voi. Stressiä voi hallita tiettyyn rajaan asti, mutta ennemmin tai myöhemmin siitä täytyy päästä eroon. Lyhyet, päivittäiset palautumishetket ja stressivapaat viikonloput ovat tärkeitä, mutta niin ovat myös pidemmät irtiotot ja lomat. Valitettavan harvoilla opiskelijoilla on kaikkiin näihin mahdollisuus. Ruuhkakevättä seuraa ruuhkakesä rästitentteineen tai kesätöineen. Jopa jouluna moni meistä tekee töitä tai opiskelee. “Loma” on jotain, mitä saa pitää sitten valmistumisen jälkeen, kunhan ensin löytää työpaikan, josta jäädä lomille.
Voisimmeko opetella ajattelemaan, että opiskelu on työtä, ja myös me opiskelijat ansaitsemme lomaa?
Tänä päivänä internet on ähkyyn asti täynnä kymmenen kohdan self help -oppaita stressin lievittämiseksi. Harvassa ovat ne tahot, jotka jaksaisivat puhua meitä hallitsevan suorittamiskulttuurin tai poliittisten päätösten mielenterveysvaikutuksista. En ole varma, osaavatko opiskelijat itsekään enää kuvitella maailmaa, jossa stressi opinnoista, toimeentulosta tai tulevaisuudesta ei olisi jokapäiväinen osa elämää.
Jos jostain olen iloinen, niin siitä, että huoleen on herätty. Kaikissa opiskelijajärjestöissä stressistä ja mielenterveydestä puhutaan jo aivan eri tavalla kuin vielä kymmenen vuotta sitten, kun itse aloittelin opintojani silloisessa Tampereen teknillisessä yliopistossa. Halu auttaa kanssaopiskelijoita jaksamisvaikeuksissa on aito. Kun joku väsyy, häntä ei syyllistetä, vaan sanotaan: pidä vapaata. Hae apua, kevennä taakkaa ja lepää. Stressi ei ole enää pelkästään yksilön ongelma, vaan jotain, mistä koko yhteisö voi kantaa vastuuta.
Tästä on hyvä lähteä liikkeelle.