Juuri eilen pidin noin kahdellekymmenelle hengelle koulutusta siitä, miten he voivat toteuttaa opiskelijaneuvontaa ainejärjestössään. Tässä kohtaa nousee itsellekin mieleen, että millähän pätevyydellä olen käynyt laukomassa näitä ”totuuksia”. Kuka minä olen kertomaan muille, miten heidän tulisi hoitaa luottamustehtäviään?
Kolmas vuoteni ylioppilaskunnan työntekijänä alkoi vuoden vaihteessa ja muistan edelleen sen pelon, kun edeltäjäni perehdytti minua tuleviin työtehtäviini. Siis minunko pitäisi pystyä keskustelemaan yliopiston henkilöstön kanssa siitä, miten opiskelijat kokevat tulleensa väärin kohdelluiksi ja kertoa, millaisia kehityskohteita opetuksessa on? Tunnustan kuitenkin sen, että olin ehtinyt toimimaan hallopedina ja kiltani hallituksessa useamman vuoden ja sitä kautta ollut tekemisissä yliopiston henkilöstön kanssa. En kuitenkaan tuolla kokemuksella tuntenut olevani minkään alan asiantuntija.
Koko ensimmäisen vuoden pelkäsin oman epäpätevyyteni näkyvän työtehtävissäni ja edelleenkin välillä mietin, että olenko varmasti pätevä tekemään työtäni. Yliopistojen yhdistyttyä satunnaiset opiskelijaneuvontakeissit muuttuivat pian säännöllisiin yhteydenottoihin, joiden parissa työskentely on alkanut tuntua luontevalta. Ehkä minusta on sittenkin tähän työhön. Jokainen selvitetty neuvontakeissi, huolimatta lopputuloksesta, antaa lisää kokemusta ja kasvattaa asiantuntijuuttani.
Aloitin ylioppilaskunnassa aikanaan nimikkeellä koulutuspoliittinen sihteeri, ja yhdistymisen lähestyessä nimike muutettiin sihteeristä asiantuntijaksi. Kuulostaahan se pätevämmältä CV:ssä, mutta kuulosti todella mahtipontiselta pelkästään kutsua itseänsä asiantuntijaksi työssä, jota on tehnyt vajaan vuoden. Olenko asiantuntija, mitä asiantuntijuus edes tarkoittaa ja voiko asiantuntijaksi muuttua hetkessä?
Mietin välillä edelleen, olenko oikeasti asiantuntija tai kannattaako kenenkään kuunnella neuvojani. Kuitenkin jokaisen työpäivän jälkeen minulla on onnellinen tunne siitä, että olen oikeassa paikassa juuri nyt. Jokainen päivä ylioppilaskunnan asiantuntijana vahvistaa käsitystäni siitä, että kukaan muu kuin sinä itse ei voi määrittää täydellisesti asiantuntijuuttasi. Jos et itse koe itseäsi asiantuntijaksi, ei mikään tutkintotodistus voi siinä auttaa. Asiantuntijuus on tavallaan myös mielen tila.
Lopuksi haluan myös sanoa, että asiantuntijuus ei ole vakio. Asiantuntijuus on jatkuvasti kehittyvä osaamisen tila, joka ei kuitenkaan määritä sinua vaan avaa ovia kohti uusia mahdollisuuksia. Oman asiantuntijuuden kyseenalaistaminen ei myöskään mielestäni ole heikkous vaan ennemminkin mahdollisuus löytää asioita, joita voi kehittää itsessään. Olenko siis omasta mielestäni asiantuntija? Se riippuu päivästä ja hetkestä, jolloin minulle esitetään tuo kysymys.