Kaksi vuotta sitten aloittaessani ylioppilaskunnan hallituksessa minulla oli ihana puheenjohtaja. Lämmin, empaattinen, kyseli fiiliksiä, halasi, tuki. Piti huolen ettei tilanteet kuumene, osoitti tunteensa avoimesti. Se oli mulle vaikeaa. En mä ollut ennen puhunut tunteista töitä tehdessä, mut mä opettelin. Ja opin, aivan valtavasti.
Vuosi myöhemmin tulin valituksi puheenjohtajaksi. Koko kampanjani ajan koitin todistella, etten ole pelkkä kylmä kopo, joka rakastaa prosesseja ja hallintoa, vaan myös arvojohtaja joka suojelee leijonaemon lailla omiaan ja tekee kaikkensa luodakseen turvallisempaa tilaa jossa jokaisen on hyvä olla. Toisin kuin kuvittelin, ei ole asioiden johtajia ja ihmisten johtajia, on vain johtajuutta.
Yritin tammikuun ajan toimia kuten edeltäjäni oli toiminut. Huijarisyndrooma jyskytti takaraivossa ja jännitin että hallitukselle selviää että olen tunnekylmä akka, joka kiusaantuu kun joku itkee. Pelkäsin, etten olisi lähestyttävä tai osaisi olla tukena. En tiedä miksi, en mä oikeasti ole tunnekylmä vaan hyvinkin tunneälykäs ja empaattinen. Olin sitä vain eri tavalla kuin edeltäjäni. Onneksi tajusin tämän jo alkuvuodesta, ja aloin luottamaan omaan visioon ja tekemiseen.
Tänä vuonna mä olen löytänyt sen oman johtajuuden, oman tavan johtaa mikä tuntuu itselle hyvältä, ja mistä saan myös johdettavilta kiitosta. Mä luon turvaa omilla vahvuuksilla, eli prosesseilla. Mä raivaan tilaa pelisääntökeskustelulle ja peräänkuulutan niitä. Pidän huolen vuosikelloista, viestin ajoissa deadlineista, pyrin poistamaan epäselvyydet. Olen tavoitettavissa kun tarvitsee ja aina valmis juttelemaan pienistäkin asioista, mutta annan tilaa toteuttaa itseään ja osoitan luottamusta muiden taitoihin ja harkintaan. Olen leijonaemo ja suojelen omiani, mutta vaadin suoraselkäistä vastuunkantoa toiminnasta. Inspiroin, motivoin, rohkaisen ja näytän esimerkkiä.
Lujasti lempeä. Sanaparsi, mitä yksi edeltäjistäni on viljellyt aktiiviaikoinaan. Sitä on mun johtajuus.
Tarja Halonen tokaisi aikanaan, että siinä missä mies on päämäärätietoinen, nainen on hankala. Kun nainen ärähtää Twitterissä, hän on tunteidensa vanki, ideologinen ja irrationaalinen kun pitäisi olla pragmaattinen, rationaalinen ja objektiivinen. Eräs tuttuni kuvaili näitä hahmoja rationaalisuudesta veistetyllä penkillä objektiviteetin sauvaa heilutteleviksi loogisuuden kuninkaiksi, fiktiivisiksi hahmoiksi jotka kuvittelevat olevansa arvoistaan vapaita toimijoita tyhjiössä, jossa perustetaan mielipiteet faktoihin ja tilastoihin. Lienee sanomatta selvää, ettei tällaista ole olemassa. Kaikilla on arvot, kaikki on politiikkaa.
Musta ei saa muumimammaa. Mä tunnen omat arvoni enkä pelkää vaatia twittertrollienkaan pelossa oikeutta ihmisille. Mä voin olla se hankala nainen, joka leijonaemon tavoin suojelee omiaan ja vaatii oikeudenmukaisuutta. Se hankala nainen, joka pohjimmiltaan rakastaa prosesseja ja kuivaa hallintoa.
– Annika Nevanpää
TREYn puheenjohtaja 2020
SYLlin puheenjohtaja 2021