Olen luennolla. Yllättäen, kesken kaiken, luennoitsija sanoo asian, joka on selvästi epätosi. Eräs opiskelijatovereistani nostaa kätensä ja kyseenalaistaa esitetyn väitteen. Luennoitsija häkeltyy. Tätä samaa yllättyneisyyttä olen kohdannut luentojen lisäksi jokaisessa hallinnon tason toimielimessä, jossa olen opiskeluni aikana toiminut. Aivan kuin se olisi jotenkin uutta, että olen opiskelijana valmis kyseenalaistamaan tai ylipäänsä kiinnostunut ympärilläni tapahtuvista asioista.
Uskallan väittää, että syy tähän hämmästykseen on haudattu syvälle yliopistoissa ja laajemmin koko Suomen korkeakoulupoliittisessa keskustelussa rakennettuun narratiiviin, jossa opiskelijoita ei nähdä samalla tavalla aktiivisena osana yliopistoyhteisöä kuin tutkimus- ja opetushenkilökuntaa tai professoreja. Tässä kierossa tarinassa opiskelijat ovat yliopistossa vain hetken, muu yhteisö aina.
On kapeakatseista olettaa, etteivät opiskelijat ole kiinnostuneita oman yliopistonsa päätöksenteosta. Opiskelijat osallistuvat jo nyt erilaisissa yliopiston toimielimissä päätöksentekoon. Päätöksenteon ja johtamisen keskeinen ongelma onkin sen etäisyys. On itseään ruokkiva kehä, jos päätöksenteko on viety kauas opiskelijoista, ja samalla ihmetellään, miksi opiskelijat eivät ole kiinnostuneita päätöksenteosta. Tämä on hyvin käytännöllinen kysymys, joka liittyy esimerkiksi siihen, mikä tieto on opiskelijoiden saavutettavissa ja missä luottamuksellisissa asioissa opiskelijoihin luotetaan.
Yliopiston velvollisuus organisaationa on lisätä päätöksenteon avoimuutta ja tuoda sitä lähemmäs opiskelijaa. Jos kaikkea yliopistoissa tapahtuvaa toimintaa ohjataan periaatteilla, jotka eivät näy yhteisölle ja joihin yhteisöllä ei ole mahdollisuutta vaikuttaa, ollaan vaarallisesti luisumassa demokraattisen päätöksenteon pimeälle puolelle. Päätöksenteossa ja johtamisessa ei ole kyse pelkästään säännöistä ja dokumenteista, sillä se on myös toimintakulttuuria, arkisia asioita ja yhteisesti hyväksyttyjä arvoja.
Yliopistodemokratia onkin helppo rikkoa päätöksellä, jota ei ole valmisteltu yhdessä koko yliopistoyhteisön kanssa. Kolmikantaisuus on yliopistojen päätöksenteossa keskeinen rakennuspalikka, eikä sitä voida uhrata ketteryyden tähden. Ilman koko yliopistoyhteisön aitoa mahdollisuutta osallistua päätöksentekoon kaikilla hallinnon asteilla, emme voi puhua esimerkiksi yhteisistä hyväksytyistä arvoista tai yhteiseen päätökseen pohjaavasta toimintakulttuurista. Jos yksikin kolmikannan ryhmittymistä jätetään valmistelun ja päätöksenteon ulkopuolelle, puuttuu päätökseltä pohja.
Kaiken edellä mainitun keskiössä on arvostus. Alun esimerkkien tarkoituksena on nostaa esiin ikävä totuus siitä, että opiskelijoita ei aina arvosteta heidän toimiessaan aktiivisesti. Olemme rakentaneet järjestelmän, joka ei kannusta opiskelijoita kyseenalaistamaan tai näe opiskelijan aktiivista toimintaa arvokkaana asiana. Opiskelijan arvoa ei tule mitata vain valmistumisajassa tai siirtymisessä työelämään, vaan aktiivisuudessa opiskelujen aikana.
Tampereella meillä on nyt mahdollisuus korjata vioittunut järjestelmä. Käynnissä oleva johtamisjärjestelmän tarkastelu antaa meille mahdollisuuden rakentaa toimintakulttuuria, joka tuo meidän yhteen, eikä aja meitä etäälle toisistamme. Tämän lisäksi meidän tulee muuttaa tapaa, jolla osoitamme arvostusta toisiamme kohtaan. Muutos tähän kaikkeen lähtee tarinan oikaisusta niin, että myös opiskelijat nähdään arvokkaana ja aktiivisena osana yliopistoa. Aina.