Vuosi sitten tähän aikaan jännitti. Olin juuri painanut “lähetä” -nappia, ja siten antanut TREYn hallitushakemukseni bittiavaruuden vietäväksi. Ajatus mahdollisesta hallitusvuodesta innosti, mutta samalla myös hirvitti. Edessä olisi vuoden tauko opinnoista ja se ei todellakaan istunut sen hetkiseen elämän viisivuotissuunnitelmaani.
Olin aina mieltänyt itseni todella opiskeluorientoituneeksi ihmiseksi. Tulin suorittaneeksi koulutusasteita kuin kohtia to do -listalta: tavoiteajassa, hyvillä arvosanoilla ja jo seuraava kiintopiste hakusessa. Yliopiston piti olla minulle vain samanlainen check-merkki. Kun astelin Hervannan päärakennuksen ovista sisään fuksivuoteni syksyllä, olin varma, että valmistuisin diplomi-insinööriksi viidessä vuodessa, jos ei jopa vähän etuajassa. Tuon viiden vuoden aikana tekisin kahden opinnäytetyön lisäksi ainakin pari ylimääräistä sivuainetta, kävisin puolen vuoden vaihdossa, saisin mieluusti jalkani oven väliin johonkin kiinnostavaan tutkimusryhmään tai firmaan, osallistuisin innovaatiokilpailuun ja nauttisin opiskeluajoista. Täysin tehtävissä, eikö? Olin siis kuin malliesimerkki siitä muotista, johon Opetus- ja kulttuuriministeriö, yliopistot ja työelämä haluaisivat opiskelijoiden istuvan. Pidin fuksivuotenani yliopistoa koneena, jonka toisesta päästä viiden vuoden jalostuksen jälkeen tulee ulos hyviä työntekijöitä tutkintotodistukset kourissaan.
Fuksivuodesta mieleeni on myös jäänyt kiltahuoneella käydyt keskustelut vanhempien tieteenharjoittajien kanssa. He olivat kyllä opiskelleet, mutta sen lisäksi he olivat toimineet ainejärjestönsä puheenjohtajina, kehittäneet fuksitoimintaa tai jättäneet käden jälkensä ylioppilaskunnan hallituksessa. Ihailin heidän paloaan tehdä töitä killan, opiskelijoiden ja koko yliopiston hyväksi, mutta olin samaan aikaan heille vähän kateellinen. He olivat ilmiselvästi onnistuneet hyvin tässä pelissä nimeltä yliopisto, vaikka osa heistä oli poikennut itselleni asettamista säännöistä (1. opiskele, 2. valmistu nopeasti). He olivat eläviä todisteita siitä, että yliopistossa ja työelämässä pärjäisi hyvin, vaikka opiskeluaikoina tekisi myös muuta kuin opiskelisi.
Miten sitten kaltaiseni opiskeluorientoitunut ihminen löysi itsensä neljän vuoden päästä viettämästä välivuotta opinnoista ylioppilaskunnan hallituksessa? Minun yliopistopelini kantavin teema on aina ollut sattuma, ja sillä on myös paljon roolia tässäkin asiassa. Fuksivuoden talvella uskaltauduin nimittäin onneksi lähtemään mukaan kiltani hallitustoimintaan. Tarvitsin uusia harrastuksia kun vanhat olivat jääneet entiselle kotipaikkakunnalleni, ja kiltatoiminta tuntui hyvältä vaihtoehdolta. Harrastustoiminta vaihtui toisena hallitusvuotena intohimoksi, kun pääsin tekemään koulutuspolitiikkaa ja edunvalvontaa. Minulle kävi kuten niin monelle muulle: annoin ainejärjestötoiminnalle pikkusormen, ja se vei koko kropan. Huomasin nauttivani suuresti edunvalvontatapausten selvittelystä ja työryhmissä istumisesta. Viime syksyllä eräs kaverini kysyi sattumalta sen kohtalokkaan kysymyksen: “Oletko miettinyt, että voisit hakea TREYn hallitukseen kopoksi?”
Fuksivuoden ja kiltahuonekeskustelujen aikaan en osannut ottaa huomioon sitä, että yliopistossa oleminen on paljon muutakin kuin vain opiskelua. Yliopisto on antanut minulle kyllä rutkasti osaamista tekniikan alalta, matematiikasta, solukalvoista ja pipetointitekniikoista, mutta siinä samalla se on ollut paljon muuta. Ainejärjestötoiminta ja ylioppilaskuntavuosi ovat selkeyttäneet minulle sen, etten olekaan opiskelu- vaan oppimisorientoitunut ihminen. Oppimista nimittäin tapahtuu hirveästi myös muodollisen koulutuksen ja kouluttautumisen ulkopuolella. Missään oman alani luentosaleissa ei opeteta samalla tavalla vaikuttamista, rohkaistumista, luottamusta, palautteen antamista, asiantuntijana kasvua, esihenkilötehtäviä tai kannanottojen ja lausuntojen kirjottamista, kuin mitä olen tänä vuonna ylioppilaskuntatoiminnanssa saanut oppia. Mielenkiintoisinta on, että kaikki nuo ovat sellaisia taitoja, joita tulen tarvitsemaan elämäni 10-vuotissuunnitelman toteuttamisessa.
Muualla kuin luentosaleissa kartutetun osaamisen tunnistamista haastaa se, että nykyinen koulutusjärjestelmämme pohjaa todella paljon tutkintokoulutukselle. Pätevyyttä eri tehtäviin symboloivat nimikkeet kuten diplomi-insinööri, filosofian maisteri, lääketieteen lisensiaatti tai ekonomi. Älkääkä ymmärtäkö väärin, olen ehdottomasti tutkintokoulutuksen puolestapuhuja. Silti yliopistokentän ja työelämän on sisäistettävä paremmin, että kaikkia taitoja (työ)elämää varten ei voi oppia harkkasalien keikkuvilta penkeiltä käsin. Oppimista tapahtuu kaikkialla: ainejärjestötiloissa, saunailloissa, sählyvuoroilla. Ylioppilaskunnissa, hallopedtoiminnassa ja edustajistotyössä. Puolueissa, lautakunnissa ja vapaaehtoisjärjestöissä.
Tähän asiaan on havahduttu viime aikoina myös yliopistossa. Aiemmin hankittua osaamista voidaan todentaa niin kutsutuilla AHOT-käytänteillä ja näin saatua tietotaitoa voidaan muuttaa tutkintoon opintopisteiksi. Käytäntö on todella hyvä ja kannustettava, mutta tässäkin tapauksessa osaaminen nähdään merkittävänä vasta kun se on tutkinnossa todettu, opintopisteillä varmistettu. Lomakkeen täyttämällä minäkin voisin hakea noin 10 opintopistettä vapaavalintaisiin opintoihini järjestö- ja ylioppilaskuntatoiminnasta. Mutta edelleen ongelmana on se, miten voisin koskaan pystyä sanoittamaan näiden muutaman vuoden aikana hankkimaani osaamista esimerkiksi tuleville työnantajille?
On harmillista, että tällä hetkellä korkeakoulu- ja tukijärjestelmä ei kannusta opiskelijoita kartuttamaan muita kuin opinnoista saatavia taitoja. Opintoaikoja on lyhennetty, opintotukikuukaudet ovat todella rajalliset ja yliopistoilla on OKM:n sanelemana tarve tuottaa tutkintoja ulos paljon ja nopeasti. Nykyisessä keskustelussa korostuukin ajatus, että opintojen halki on olemassa yksi oikea tie. Jos siitä poikkeaa, tekee automaattisesti virheen, joka vaikuttaa valtion talouteen ja yksilön tulevaisuuteen.
Tämä harhakäsitys meidän tulee yhdessä murtaa. Nyt heti. Erilaiset opintopolut ovat rikkaus niin työelämän, yliopiston kuin yhteiskunnankin kannalta, sillä se kasvattaa erilaisia osaajia erilaisiin tilanteisiin. Vaikka valmistumiseni myöhästyy ylioppilaskuntavuoden vuoksi ainakin vuodella, en voisi ikinä nimittää tätä kulunutta vuotta virheeksi. Se oli yksi parhaista päätöksistäni, mitä yliopistoaikanani olen tehnyt.
Haluaisin, että tulevaisuudessa yksikään opiskelija ei joutuisi punnitsemaan opiskeluvalintojaan oikeina tai väärinä. En halua enää kuulla yhdeltäkään opiskelukaveriltani, kuinka he arvottavat itseään ja osaamistaan vain suoritettujen opintopisteiden ja arvosanojen mukaan. En halua lukea enää yhdestäkään lehdestä, kuinka opiskelijoita sätitään milloin mistäkin: valmistumisajoista, toimeentulosta tai kesälomasta.
Haluan kannustaa sinua tarkastelemaan uusin silmin sääntöjä, joiden mukaan pelaat tätä mahtavaa ja jännittävää peliä nimeltä yliopisto. Auttavatko ne pelaamaan sinua sillä tavalla, että voit valmistumisen jälkeen maalissa katsoa pelilautaa ja todeta, ettet muuttaisi mitään? Jos tämä itsetutkiskelu nostaa esiin mitään epäilyksiä, haluan sanoa sinulle: tee se. Tee se asia, jota luultavasti jäisit kaipaamaan maaliin päästyäsi. Olipa se sitten ylioppilaskunnan hallitukseen hakeminen, ensimmäisen toimihenkilöhakemuksen lähettäminen, vuoden vaihtojaksolle lähteminen tai alan vaihtaminen. Tee se. Koska on parempi kokea, kuin katua.