Lounaspöydästäni Reaktorissa voi tiirailla makaronilaatikon äärestä Etunurtsille, joka näyttää vielä niin autiolta. Vilkaisu kalenteriin muistuttaa kuitenkin, että ihan pian, parin viikon päästä, kampukset ja kaupungin kadut täyttyvät taas opiskelijaelämästä, kun yli kolmetuhatta uutta fuksia astuu aloittamaan korkeakoulutaivaltaan Tampereella. Heidän lisäkseen sadat vaihto-opiskelijat ympäri maailmaa saapuvat lyhyemmälle tai pidemmälle vierailulle Suomeen, eli tuoreita kasvoja näkyy yliopistolla runsaasti.
Kaikkien näiden uusien opiskelijoiden tukena ovat vapaaehtoisina toimivat vertaistuutorit, joita tulevalle syksylle on valittu ja koulutettu yli tuhat kappaletta kevään aikana. Tampereen yliopiston opiskelijan opas kuvaa tuutorin roolia seuraavasti: ”Tuutorin tehtävänä on tutustuttaa uudet opiskelijat toisiinsa, yliopistoon, opiskelijaelämään sekä opiskelun keskeisiin käytäntöihin. Kansainvälisten opiskelijoiden tuutoroinnissa on edellisen lisäksi oleellista auttaa uuteen kulttuuriin sopeutumisessa ja arkielämän käytännöissä.” Ei siis mikään iso juttu – kunhan ne fuksit ja vaihtarit vain löytävät paikkansa tästä melkein 20 000 opiskelijan yhteisöstä ja neljännesmiljoonan asukkaan kaupungista, niin tuutori on hoitanut hommansa ihan hyvin.
Kun tuutorointia kuvaillaan näin, kuulostaa se tavoitteineen yllättävän isolta ja vakavalta jutulta, eikö? Olen toiminut vuosien varrella kolme kautta tuutorivastaavana omassa ainejärjestössäni, ja olen huomannut joka ikiseltä kierrokselta, että tuutorit ottavat tehtävänsä sydämen asiaksi. Tämä suhtautuminen lämmittää omaa mieltäni suurenmoisesti, mutta asiassa on myös kääntöpuolensa. Koska tuutoroinnista haluaa selviytyä kunnialla, asettaa itselleen helposti korkeat tavoitteet ja sitten pyrkii suoriutumaan niistä tinkimättä. Tällöin usein nousee esiin kysymyksiä omasta osaavuudesta ja tavoitteiden täyttymisestä. Mitä jos en osaakaan vastata kaikkiin kysymyksiin Sisusta? Mitä jos fuksini eivät kaverustukaan heti orientaatioviikolla? Mitä jos tuutoriryhmän lounaalle ei tulekaan ketään? Olenko tällöin huono tuutori? (Spoileri muutaman rivin päähän: et ole.)
Useimmiten näitä itsereflektoivia kysymyksiä tulee niiltä tuutoreilta, jotka ovat aloittamassa toista opiskeluvuottaan eli ovat edellisen vuoden fukseja. Kysymykset kumpuavat usein siitä epävarmuudesta, mikä syntyy luonnollisesti monimutkaisen organisaation nimeltä ”yliopisto” keskeltä. Koko ajan kaikkialla ympärillä tapahtuu asioita, joista ei tiedä vielä mitään vuoden – tai omalla kohdallani, kuudenkaan vuoden – jälkeen, ja silloin tulee helposti musertavan häkeltynyt olo. Siinä tilanteessa voi olla vaikea huomata omassa ymmärryksessään ja toimintavalmiudessaan muutosta siitä henkilöstä, joka oli yliopistoon tullessaan. Mutta tosiasia on se, että koulutettuna ja tukea saavana tuutorina pärjää kyllä fuksiensa kanssa. Summattuna ohjeena jokaiselle syksyn tuutorille voisinkin sanoa:
Jos välität ja teet parhaasi, sinä riität.
Lounaspöydästäni Reaktorissa näkee myös takaisin ruokalinjastolle. Ihan pian siellä kulkee tuutorien johtama fuksilauma, joille opetetaan, miten opiskelijahintaista ruokaa saa vilauttamalla uunituoretta opiskelijakorttia kassalla. Kiitos siitä, että juuri sinä olet yksi näistä ihmisistä, jotka ovat ohjaamassa uusia fukseja ja vaihtareita.
Kirjoittaja on TREYn tuutoroinnin asiantuntija Teemu Juutilainen, joka on nähnyt enemmän tuutorointia kuin yksittäisen ihmisen olisi ehkä tarpeen nähdä.