Historiamme ja populaarikulttuurimme on täynnä todellisia kertomuksia ja tarinallisia seikkailuja jotka perustuvat hahmojen kohtaamiselle ja matkaamiselle. Mutta minkälaisia nuo kertomukset olisivat, jos ne tapahtuisivat tässä ja nyt? Mitä olisi tapahtunut esimerkiksi seitsemälle veljekselle, seitsemälle kääpiölle tai kenties kahdelletoista opetuslapselle nykyisten kuuden hengen kokoontumisrajoitusten johdosta? Tai kuinka lyhyeen Hobittien seikkailu Keski-Maassa olisi jäänyt, jos korona-ajan matkustusrajoitukset olisivat olleet voimassa?
Entä miltä vaikkapa Tylypahka olisi näyttänyt, jos kaikki opiskelijat olisivat joutuneet olemaan jatkuvasti lukittautuneita karanteenissa omiin tupiinsa tai opiskelemaan kokonaan etänä? Olisiko Harry, Ron ja Hermione päässeet koskaan edes ystävystymään samalla tavalla, ja olisiko heistä koskaan kasvanut niin taitavia velhoja ja noitia ilman taitojen harjaantumista erilaisten konkreettisten haasteiden edessä? Vai olisiko Harry jopa joutunut jättämään opintonsa kesken, kun kotioloissa etänä opiskelu olisikin saattanut osoittautua mahdottomaksi?
Näihin tai muihin klassisiin tarinoihin tuskin tulee enää näin jälkikäteen juonimuutoksia tai vaihtoehtoisia päätöksiä, mutta kenties mennyt vuosi inspiroi kertomaan uudenlaisia tarinoita ja aikalaiskuvauksia tulevaisuudessa. Minkälaisen tarinan voisimme kertoa vuoden 2020 yksinäisyyden supersankarista – tai arjen sankarista?
Uusien tilanteiden myötä maailma muuttuu, yhteiskunta muuttuu, kulttuuri muuttuu ja ideaalit muuttuu. Mutta entäpä miten meidän yksilöiden käy tässä yhtälössä, muutummeko me vai mukaudummeko me? Meitä ympäröivä maailma on muuttunut lyhyessä ajassa yhteisöllisyyden kulttuurista yksinäisyyden kulttuuriin. Ennen sosialisoitumisesta puhuttiin verkostoitumisena, nykyään puolestaan verkossa olemista kutsutaan sosialisoitumiseksi. Hassua, eikö? Ennen ideaalin opiskelijan odotettiin olevan aktiivinen, tutustuvan kanssaopiskelijoihin ja henkilökuntaan sekä osallistumaan monenlaisiin tilaisuuksiin kehittäen omaa osaamistansa. Nykyään ideaalin opiskelijan odotetaan pysyvän neljän seinän sisällä, mielellään yksin.
Opiskelijuus ei ole jotain mikä tapahtuu vain arkipäivisin aamukahdeksan ja iltapäiväneljän välissä, sillä tuota ilmiötä kutsutaan käsitteellä ”työ”, vaan opiskelijuus on jotain suurempaa ja kokonaisvaltaisempaa. Opiskelijuus ei katoa viikonloppuisin, eikä se välttämättä edes pidä kesälomaa. Opiskelijuuteen kuuluu paljon muutakin, pieniä juttuja ja suuria merkityksiä. Opiskelijuus osuu monella meistä samaan aikaan itsenäistymisen kanssa päällekkäin, ja joskus näitä kahta voisi melkein kuvitella toistensa synonyymeiksi. Monet meistä muuttavat ensimmäistä kertaa omillensa ja toiselle paikkakunnalle opintojen johdosta – eli lähdetään turvallisesta paikasta kohti tuntematonta vähän niin kuin uudisraivaajina löytöretkelle kohti uusia haasteita ja toiveita.
Mietin tuossa taannoin, että ennen muuttoani Tampereelle opiskeluideni perässä en koskaan ollut varmaan viettänyt edes viikkoa yksin kotona ilman merkityksellistä ihmiskontakia, mutta viimeisen vuoden aikana viikko tai kaksi yksinoloa on ollut enemmän normi kuin poikkeus, ja pandemian alkuaikoina puhuttiin vielä pidemmästä ajasta yksinolemisen osalta. Jos on asunut koko elämänsä perheen kanssa, ja nähny aina ennen päivittäin tai viikottain kavereita ja läheisiä, niin muutos nykytilanteeseen on voinut olla valtava. Yhtäkkiä yhteiskunnassamme yhdessäolemisesta ja yhteisöllisyydestä on tullutkin stigmatisoitua, ja koronamorkkiksen kokeminen on kuin moderni aikalaiskokemus. Mutta jos yhdessäolemista tulee välttää, ja yksinäisyydestä on tullut uusi ideaali, niin kuka opettaa meitä miten yksinoloa tulisi toteuttaa? Miten yksin kuuluisi olla, miltä sen pitäisi tuntua ja miltä arjen pitäisi näyttää? Voiko sitä oppia, ja pitääkö siihen tottua?
Mediassa on puhuttu paljon tapahtuma- ja kulttuurialojen ahdingosta, ja monet näiden alojen tunnetut persoonat ja etujärjestöt ovat nostaneet heidän haasteita esille. Teatterit ovat tyhjentyneet, festarit ovat hiljentyneet ja näyttämöiden valot ovat sammuneet. Anssi Kela kirjoitti helmikuussa huomanneensa työskennellä alalla, jolla ei ole nyt niin väliä. Alalla jonka toiminta suljettiin ensimmäisenä, ja avattiin viimeisenä. Mutta meneekö opiskelijakulttuuri tähän samaan romukoppaan yhteiskunnassa?
Opiskelijoiden hyvinvointiin kuuluu ainakin henkinen ja psyykkinen hyvinvointi, fyysinen hyvinvointi, sosiaalinen hyvinvointi sekä taloudellinen hyvinvointi. Opiskelijuuden sosiaaliseen hyvinvointiin kuuluu kavereiden löytäminen, akateemiseen yhteisöön kiinnittyminen, verkostoituminen sekä myös mahdollisesti parisuhdekuviot. Opiskeluihin liittyy vahvasti oman osaamisen kehittäminen ja oman ammattitaidon kehittäminen sekä teorian että konkretian kautta ja myöskin oman paikan löytäminen opiskelu- ja työmaailmasta sekä yhteiskunnasta laajemmin. Mutta miten meidän tulisi nykyään kasvattaa omia verkostoja, kehittää omaa osaamista ja valmistautua työelämään, kun kohtaamiset sekä oman oppialan kanssaopiskelijoiden että erityisesti muiden oppialojen opiskelijoiden kanssa sekä henkilökunnan kanssa ovat vähentyneet huomattavasti? Ehkäpä sitten yksinäisyyden kulttuurissa näille asioille ei ole enää tarvetta tulevaisuudessa.
Odotan innolla sitä globaalisti menestyvää elokuvatrilogiaa jonka päähahmona on kotiinsa linnoittautunut opiskelija, joka onnistuu valmistumaan opinnoista tavoiteajassa käymättä kertaakaan yliopistolla paikalla, löytämään unelmatyöpaikan ja rakastavan parisuhteen tutustumatta yhteenkään tuntemattomaan ihmiseen, ylipäätänsä itsenäistymään ja aikuistumaan pitäen itsensä terveenä ja hyvinvoivana koko prosessin aikana. Siinäpä vasta olisi varmasti mukaansatempaiseva juoni!